Rumba (No 02/06)
/ 5
Holy shit! Itäsuomen iggypopit uhkaavat pelastaa kyynikoiden kuolleeksi julistaman rock’n’rollin!
Kuopiolaistrio Slideshakerin loistava kakkosalbumi In the Raw on liki häikäilemätön Molotovin cocktail Blues Explosionin siivotonta punkbluesia, vimmaisessa Iggy & The Stooges -hengessä räiskittyä autotallirockia, vanhan koulun sielukkaasti svengaavaa r&b:tä ja 22-Pistepirkon modernin ennakkoluulotonta efektipörinää.
Tarttuvien sävellysten, nerokkaasti parittelevien kitaroiden ja über-coolia omanarvontuntoa tihkuvan asenteen lisäksi In the Raw’n ehdoton vahvuus on levyn sopivasti likainen, 60-luvun ajatonta retronostalgiaa ja nykypäivän moderneja Pro Tools -menetelmiä fuusioiva soundi. Murean rosoisilla kitaroilla, kilkuttelevilla perkussiolla ja bassotonttia hoitavalla syntikalla jammaileva Bones avaa levyn makeimmalla kitarasoundilla naismuistiin! Terävästi riffittelevä The Last Straw tuo mieleen roots-ämpäriin upotetun Sweatmasterin, nyanssirikkain sovituksin koristeltu Heartbeat Baby taas The Flaming Sideburnsin.
Levyn muita huippuhetkiä ovat efektöityjen kitaroiden ja räkäisesti tuuttaavan saksofonin kaksinkamppailua edustava Better Version Of You, akustista kitaraa ja myrskyävää feedback-kirskuntaa yhdistelevä No Love Lost sekä hilpeän aneeminen krapulajumitus Unfortunate Son.
Bändin itsensä tuottama levy paitsi tuuppaa Slideshakerin yhdeksi tämän hetken kilpailukykyisimmistä rock-bändeistä, myös nostaa Bad Afron ja muiden indie-yhtiöiden panokset entistä korkeammalle.

Rytmi (1/06)
/ 5
In the Raw tekee Slideshakerista Suomen parhaan rockbändin.
Vuosien saatossa ilmaisuaan rupisesta punkbluesista sävykkäämpään, monipuolisempaan ja myös astetta rauhallisempaan suuntaan muuttaneen trion matka on ollut pitkä ja varmasti kivinenkin. In the Raw'ta kuunnellessa vakuuttuu kuitenkin siitä, että kundeilla alkaa olla aihetta ylpeyteen.
Villisti riipivät autotallikitarat, laulaja Heikin maaninen ulosanti ja rumpali Jantsan primitiivigroove yhtyvät upeasti akustisiin kitaroihin, funkyihin syntetisaattoribassoihin, elektroniseen salamointiin ja hiljaisempaan, ajoittain jopa psykedeeliseen tunnelmointiin. Sieltä jostain Rollareiden, Gun Clubin ja kotikaupungin kollegoiden Cosmo Jones Beat Machinen välimaastosta on yhtye löytänyt oman nurkkansa.
Vaikka otteet ovatkin rauhoittuneet, ei In the Raw ole missään tapauksessa "aikuistunut" kakkosalbumi. Päinvastoin, on hienoa huomata että bändi on löytänyt itsestään yhä enenevässä määrin sävyjä ja ihan oikeita biisinkirjoittajia. Ja vaikkei bändin musiikkia ole omaperäisyydellä kyllästetty, on sovituksissa paljon ideaa ja soundi muhkea.
Slideshakerista on hiljalleen kypsynyt maamme hienoin rockyhtye.

Desibeli.net
/ 5
Kuopiolaisen Slideshakerin kakkoslevyn aloittaa odotetusti rupinen ja tiukasti juokseva rokkirykäisy Bones, joka jo sinkkujulkaisuna lupasi paljon levyltä. Arttu Keski-Orvolan ja Heikki Savolaisen kitarat yhdessä Jani Korhosen lyömien kanssa tahkoavat edelleen aika lähellä punkbluesin maailmaa, vaikka otteessa onkin vahvasti myös autotallirokkia ja juurevuutta. Jo Bonesilla mukaan mahtuu myös muun muassa puhaltimia, joten paletti on laajentunut. Kun levyn kanssa ovat työskennelleet niin Jürgen Hendlmayer, Pentti Dassum kuin Aavikon Tomi Kosonenkin, on koossa ollut sen verran kova tiimi, ettei yhtyeen liukkaasti juokseva ja niskaa nykivä rokkipotku hämmästytä. Etenkin kun yhtyeen edelliset tuotokset ovat pedanneet hyvin pohjaa In The Raw:ta varten. Vaikka The Last Straw ei ihan yhtä tarttuvasti nappaa mukaan kuin avausraita, ei kyse ole huonosta kappaleesta. Silti akustis-psykedeelinen Easy Street toimii vieläkin paremmin ja tuo touhuun hivenen leijailevampaa sävyä. Mukavan kieroa renkutusta.
Her Sun Going Down palaa melkein Bonesin kaltaiseen jyräsäröön, mutta kulkee rauhallisemmin. Kertsi on kohtuullisen päähänjäävää luokkaa ja lehmänkello viehättää erityisesti. Coolisti nytkyvää laitaa levyllä edustaa Unfortunate Son, josta ainakin minun on helppo löytää Blues Explosionia. Eli ei se samankaltaisuus nyt pelkästään siihen jää, että molemmat yhtyeet pitävät sisällään rummut, laulun ja kaksi kitaraa... Hyvä biisi joka tapauksessa. Videopeliefektillä varustettu Heartbeat Baby on levyn suoraviivaisia helmiä, hienosti laukkaavaa juurevaa rokkihumppaa. Ehkä voisi sanoa uuden levyn olevan ennen kaikkea entisiä juurevampi, ja jo lehmänkellon ja torvien käyttö antaa touhuun mukavaa lisäkuorrutusta. Kantrisävyinen Train Slowing Down hihkuu hillitysti mollissa, Better Version Of You fiilistelee torvilla laukaten tasaisesti. Levyn tarttuvimpiin hetkiin kuuluu jo aiemmin vinyylillä kuultu menevä No Time To Lose. Päätösraita No Love Lost tunnelmoi taas huomattavasti iisimmin, mutta pistää silti niskaa liikkeelle ja alaleukaa rokkikyrmyyn. Yksi vuoden parhaita rokkilevyjä.

Noise.fi
/ 5
Kuopiolainen Slideshaker yllätti minut täysin Bones-sinkulla. Aikaisemmin täysin ohittamani ryhmä iskee pöydään kakkosalbuminsa In The Raw, joka on ehdottomasti alkuvuoden kiinnostavin retrorock-albumi. Alkuaikojen punk-blues on jätetty syrjään ja nyt bändi operoi perinteisen rockin ehdoilla, ammentaen entistä enemmän juurevasta blues-musiikista. Toki lisämausteitakin tarjotaan. Albumilla kuullaan mm. saksofonisooloja, synabassoa ja perkussioita. Näistä vastaa pääasiassa Tomi Kosonen, joka on tuttu Aavikon ja Astro Can Caravanin riveistä.
Albumin äänimaailma on rujon rosoinen, eikä vähiten pelkistetyn kokoonpanon takia: mukana on vain kaksi kitaraa, rummut ja laulu. Bändillä ei ole siis basistia, eikä sitä edes kaivata! Kokoonpanosta on helppo tehdä vertauksia White Stripesiin ja John Spencer Blues Explosioniin, joista jälkimmäinen onkin vaikuttanut paljon bändin perustamiseen. Muita ryhmiä, joihin bändiä on verrattu, ovat mm. Sweatmaster, Cosmo Jones Beat Machine ja 22-Pistepirkko. Itse jatkaisin listaa vielä The Stoogesilla ja MC5:llä. Bones-sinkulla julkaistua albumin nimiraitaa jää kaipaamaan, koska se on vahva ja hidastempoisempi kappale, joka toisi sopivaa vaihtelua albumille. Tekijöiden mukaan kyseinen raita ei yksinkertaisesti sopinut albumikokonaisuuteen. Siinäpä lukijoille hyvä syy hankkia kokoelmiin myös levyä edeltänyt single. Nimiraitaa albumilla paikkaavat oivallisesti Unfornate Son ja päätösraita No Love Lost. Vahvasti mieleen jää myös Better Version Of You, jota voisi luulla The Flaming Sideburns -raidaksi. Varsinaisia täyteraitoja kiekolla ei ole, mutta aivan täydelliseksi kokonaisuudeksi albumi ei siltikään yllä. Tästä huolimatta In The Raw on alkuvuoden ehdoton rokkitapaus.

SUE (1/2006)
8/10
Kuopiolaistrio Slideshaker on edennyt urallaan kakkosalbumivaiheeseen. Debyytin bluespunk-väännöstä on ilmaisua hieman laajennettu. Tutut elementit ovat edelleen tallella, mutta bändi on onnistuneesti sekoittanut soppaansa paljon muutakin.
Parhaiten levyä voi kuvata kertomalla, että sen on äänittänyt Pentti Dassum ja miksannut Jürgen Hendlmeier – molemmat varmasti tuttuja nimiä ja laaduntakeita genreä seuraaville. In The Raw rokkaa hyvin perinnetietoisesti, mutta levylle on tarttunut hyvä fiilis. Dassum & Hendlmeier -kaksikko on tehnyt mainiota jälkeä soundipuolella ja kun bändikin hoitaa oman urakkansa moitteettomasti, niin hommahan toimii!
Musiikillisesti Slideshaker on kenties lähimpänä tanskalaiskollegoitaan Baby Woodrosea, mutta paikoittain löytyy samankaltaisuutta myös ainakin Sweatmasterin, Disgracen, The Flaming Sideburnsin ja jopa 22-Pistepirkon kanssa. Garage rock, soul ja rhythm & blues lyövät kättä yhteen tyylikkäästi, ja bändi svengaa kuin The Mutants -orkesterin keikoilta tuttu gorilla.

Soundi (3/2006)
/ 5
Kuopiolaisten bluesdiggarien muodostama Slideshaker on ehtinyt toiseen albumiinsa. In The Raw -kiekon luonteen trio paljastaa jo levyn otsikolla. Slideshaker riisuu nykybluesinsa liiasta siisteydestä ja sivistyksestä. Vaikka bändi tilkitseekin soundiaan muun muassa konerummuilla, syntetisaattorilla ja puhaltimilla, niin rosoinen ja paikoin kirskuvakin kitarointi säilyy albumin ytimenä. Slideshaker edustaa samaa sisäsavolaista primitivismiä kuin Cosmo Jones Beat Machine. Ja jotta kolmikon ilmaisu pysyisi riittävän suorana, pitää rumpali Jani Korhonen soittonsa niukkana kuin The White Stripesin Meg White. Aivan optimaalisen vahvaa In The Raw -kiekon materiaali ei ole, mutta Slideshaker repii biiseistään irti kaiken mahdollisen. Slideshaker edustaa sitä verevän alkeellista aluskasvillisuutta, jota ilman rock voisi todella huonosti.

Keskisuomalainen
/ 5
Kalakukko-kaupungin Slideshakerin musiikki on yksinkertaista kuin jääkiekko.
Bassoton trio on vienyt ilmaisua toisella pitkäsoitollaan kauemmaksi rähisevästä punkbluesista. Levyllä on kaikuja niin soulista kuin countrystakin. Levyn on julkaissut tanskalainen Bad Afro Records, joka on skandinaavisen autotallirokin merkittävin levy-yhtiö.
Vivahteikkaasta albumista nousee parhaiten esille uhkaava Rhythm & blues-viisu Unfortunate Son, jossa kuullaan laulaja Heikki Savolaista parhaimmillaan. Vokalistin ja Arttu Keski-Orvolan kitarat soivat välillä hempeästi ja toisaalla taas kirskuvasti. Koko pakettia pitää kasassa tiukka rumpali Jani Korhonen. Soittoa kuvastaa hienosti päätösraita No Love Lost, joka tunnelmoi alussa kauniista, mutta kasvaa loppua kohti kaaosmaiseksi rokkirämistelyksi.
Sydän-Savossa äänitetty levy on kieron raikas ja omintakeinen. Kolmikko hakee lauluihinsa raaka-aineet juurimusiikista, mutta koristavat ne tyylikkäästi tämän päivän konstein. Better Version Of You biisissä soivat puhaltimet sielukkaasti. Vierailija Tomi Kosonen tuo koskettimillaan uuden kerroksen rytkeeseen. Videopelimäinen alku kappaleessa Heartbeat Baby on lainattu tyylikkäästi vanhasta Trion biisistä Da Da Da. Tyrmäävä rokkikappale The Last Straw soi raivokkaasti kuin 60-luvun Sonics.
Savon siat ovat tehneet alkuvuoden kiinnostavimman kotimaisen levyn. Se kestää sopivasti 36 minuuttia ja mieli tekee kuunnella Teletappien sanoin: ”Uudestaan”.
In The Raw ilmestyy 30. tammikuuta.

Kainuun Sanomat
Kuumaa räminää ja tuoreita ideoita
Aiemmin yhden täyspitkän päästänyt Slideshaker työstää Suomen oloissa turhan harvinaista rhytm’n’bluesin ja autotallirockin sukuista rennonkarheaa menoa. Kun peliin on heitetty vielä vanhan koulukunnan konemusiikkipaloja ja toteutus on äänitystä ja tuotantoa myöten hallittu, ei juuri musiikin ystävien, saati White Stripesia trendimielessä seuraavien pitäisi keksiä naputtamisen aihetta.
Konserttitilanteessa varsin energiseksi paketiksi todistetun trion levy nosti alun perin hiukan ennakkoluuloja. Vastaavanlaiset orkesterit, kuten Knucklebone Oscar and His Hitmen, ovat olleen niin ikään loistavia lavaorkestereita, mutta turhan tylsiä kotikuunteluun. Studiossa kekseliäisyyttä ei ole kuitenkaan pidätelty, joten jokainen raita tarjoaa puuvillapellossa tehdyn ydinluunsa lisäksi vielä paljon muutakin kiinnostavaa.
Harvinaista kyllä, laulajaakaan ei ole valittu vain sillä perusteella, että hän ei osaa soittaa mitään. Heikki Savolainen suoriutuu tontistaan kitaroinnin ohella mukavasti. Amerikan kielen lausumisessakaan ei löydy valittamista.
Slideshaker on Cosmo Jones Beat Machinen ohella kuuminta Suomesta tulevaa räminämusiikkia tällä hetkellä.

Mesta.net (1/2006)
/ 5
Toiseen levyynsä ehtinyt Slideshaker todistaa White Stripesin ja Jon Spencer Blues Explosionin tavoin, ettei rokkibändi välttämättä edes kaipaa bassoa.
Kuopiolaistrion ensilevyn punkvaikutteet yhdistyvät nyt entistä vahvemmin autotallirokkiin, bluesiin, souliin ja jopa kantriin. Samanlaisista aineksista ammentavia yhtyeitä Suomessakin on viime vuosina nähty useita, mutta Slideshaker onnistuu erottumaan joukosta edukseen.
Ajoittain Slideshaker tuo mieleen 22-pistepirkon varhaisen tuotannon, mistä kaikuja on kuultavissa vaikkapa Easy Streetin bluespsykedeliassa. Levyn ehdoton kohokohta on kuitenkin avausraita Bones, joka rosoisen tarttuvine riffeineen jää mieleen kerrasta.
Slideshaker on parhaimmillaan reippaissa rypistyksissä, mutta tiettyä epätasaisuutta materiaalissa on. Hitaammat raidat, kuten Train Slowing Down, eivät aina aivan jaksa kantaa loppuun asti.
Pentti Dassum ja Jürgen Hendlmeier ovat ruuvanneet levylle retroilevan ja juurevan yleissoundin. Slideshaker yhdistelee vanhaa roots-perinnettä moderneihin ideoihin varsin tyylitajuisesti. Esimerkiksi sielukkaat puhallinsovitukset tuovat In the Rawille kaivattuja lisäsävyjä.
In the Raw on varsin onnistunut rokkilevy, mutta genren huomioonottaen ei ole vaikea ennustaa, että livenä Slideshakerin meno lienee vielä levylle taltioituakin parempaa.

Voima (1/2006)
/ 5
Pahaa perusjunttausta. Aika ilkeästi Slideshaker bluesinsa tarjoilee. Reilusti garagea, groovea, koneita, rosokitaraa, puhaltimia, ujellusta...
Tanskalaisen Bad Afro Recordsin julkaisema In The Raw on bändin kakkoslevy ja askel perusjunttauksen ulkopuolelle, uusia sävyjä on löydetty reilusti.
Seestynyt bändi ei silti ole, vaan menee eteenpäin, kiihtyvällä vauhdilla. Omat sävellykset toimivat pääosin, ja soitto- ja laulutaito on riittävissä kantimissa kuulostaakseen uskottavalta.
Usein tämän tyylisten bändien ongelma on, ettei livenä välittyvää energiaa ja primitiivisen soiton hienoutta saada tallennettua nauhalle studiossa kovinkaan hyvin. Nyt siinä on kuitenkin onnistuttu. Bileet pystyyn ja In The Raw soittimeen. Ja namikat kaakkoon!

Viikkosavo (N:o 7)
/ 5
Slideshakerin syksyllä julkaistu rosoinen Bones-single povasi hyvää tulevaisuutta kuopiolaistriolle. Pian julkaistava In the Raw täyttääkin kaikki - ainakin minun asettamat - odotukset.
Punkbluesista aloittanut bändi tekee kakkosalbumillaan eroa menneeseen, eikä punk-vaikutteita levyllä enää kuule paljoakaan. Sen sijaan Slideshaker ammentaa autotallirockiinsa sävyjä vanhasta roots-musiikista, bluesista ja countrysta. Slideshaker erottuu viime vuosina useasti läpikolutusta genrestä sillä, että se onnistuu kuulostamaan itseltään. Heikki Savolainen, Arttu Keski-Orvola ja Jani Korhonen eivät ole virtuooseja instrumenttiensä kanssa, mutta he osaavat kirjoittaa pirun tarttuvia rock-ralleja.

Stalkermusic
/ 5
Kuopiossa vuonna 2000 perustettu kolmihenkinen Slideshaker on pääsyt jo toiseen viralliseen täyspitkään asti. Näiden kahden levyn lisäksi on uralla julkaistu kolme ”seiska tuumaista”. Bändi on vaihtanut uudelle levylle leiriä ja julkaisija toimii yksi henkilökohtaisista suosikki lafkoista eli kunnon rokettirolliin suuntautunut Bad Afro Records.
Bändi ammentaa musiikkiaan tuosta legendaarisesta bluesrock musiikista, jota on ryhditetty erittäin jyräävällä surina soundilla. Muutenkin levyllä puskee päälle yllättävän suuri katras erilaisia soittimia(saksofoni, syntsa) tuomassa vielä lisää syvyyttä siihen perinteiseen rankkaan rock soundiin. Levyn biiseissä on myös paljon vaikutteitta muilta tyyli suunilta, mutta kokonaisuus toimii loistavasti. Levy kuunnellessa mieleen tulee ainakin sellaiset bändit kuten Sweatmaster ja 22- Pistepirkko.
Jyräävä rokkilevy käsittää ”täyden kympin” verran 100% rokkia. Levyn alkuun on heti lykätty levyn sinkku biisi, eli turhat luulot vaan heti pois. Levyn avaavaa kappaletta jatkaa selviten mielestäni Sweatmasterin sointia vastaava The Last Raw. Tämän jälkeen meno vaan kovenee rauhoittuen välillä, jopa hiukan countrymusiikista vaikutteita ottavaa soundiin. Levyn alkuun pistetty kappale oli varmaan se selvin valinta sinkku biisiksi tältä levyltä. Biisit kuten Easy Street, Unfortunate son, Heartbeat Baby ja Better version of you ovat mielestäni vielä parempia. No love lost päättää ”Pure Rock” levyn suhteellisen rauhallisesti, sisältäen kumminkin levylle tyypillistä surinaa.
Että sitten tällainen bändi ja levy. Ei voi muuta kuin nyökytellä, hymyillä eli ilmaista kaikkea sitä mitä hyvä musiikki saa aikaa allekirjoittaneessa. Levy ei siis sisällä yhtään huonoa biisiä, eikä minkään biisin kohdalla voi käyttää sitä ”täyte” sanaa. Tätä levyä voi todellakin suositella kaikille jyräbluesrokista tai yleensäkin hyvästä rockmusiikista kiinnostuneille tahoille. Eli yksi loistava rockbändi/levy lisää tänne kylmään pohjolaan. Tästä on monen vaikea pistää paremmaksi tänä vuonna…

Rokkizine
/ 5
Kuopion jannujen toinen pitkäsoitto sitten vuonna 2003 julkaistun Hotwired Soulin on varmasti monille entisille diggareille jonkin sortin yllätys. Silloinen punkahtava ja aggressiivisesti kulkenut bluesrokki on muuttunut älykkäämmäksi ja huomattavasti monimuotoisemmaksi bluesin ja rokin sekoitukseksi. Slidekitaraa, rytmielementtejä, vahvasti särötettyä bassoa ja puhaltimia tarjoillaan mausteena kevyesti rullaavien tai vaihtoehtoisesti junnaavien biisien päälle.
Kappalemateriaalin mukana myös levy-yhtiö on vaihtunut tanskalaiseen Bad Afroon, joka on julkaissut aiemmin myös mm. Sweatmasteria, Boomhaeuria ja Fleimareita. Tuotantotiimi on musiikkityyliin nähden nimekäs ja perinteinen Pentti Dassumin ja Jürgen Hendlmayerin johdolla. Soundit ovatkin levyllä asianmukaiset ja sopivan rosoisen retrot. Tuotantopuolen kikat toimivat mukavasti ja kolmen miehen bändistä on saatu kiinteä kokonaisuus aikaan.
Lätty lähtee käyntiin sinkkubiisi "Bones":lla, mikä onkin levyn menevintä ja parasta antia. Tarttuvat laulumelodiat ja svengaava ote tekevät kappaleesta yksinkertaisen mutta hienon. Tiukan avauksen jälkeen kappalemateriaali tasoittuu keskivahvaksi ja siten hieman mitäänsanomattomaksi rokkailuksi. Lyhyitä riemun hetkiä tarjoavat loppupään kappaleet "Heartbeat Baby" ja "Better Vision Of You".
Sävellykseltään komeat kappaleet miellyttänevät monimuotoisen musiikin ystäviä, mutta suoremman rokkityydytyksen kannattajat saattavat jäädä melko kylmäksi. Kokonaisuutena levy on nimittäin melko raskas paketti sulattaa. Ensimmäisillä kuuntelu kerroilla levyn viimeiset kappaleet jäävät melkeinpä kokonaan noteeraamatta. Pienellä työllä nekin teokset saadaan kyllä sieltä avautumaan. Joka tapauksessa kappalemateriaali on allekirjoittaneen mieleen hitusen verran turhan junnaavaa ja viimeisten biisien soidessa kuulija suorastaan anelee jotain herättävää rypistystä alkupään "Bonesin" tapaan.
Kaiken kaikkiaan tämä on kyllä varsin hyvä kakkoslevy Slideshakerilta. Toisaalta tämän perusteella voi myös olettaa, että bändillä on rahkeita vielä paljon parempaankin levyyn, joten jätetään hieman parantamisen varaa myös pisteisiin.

Smack The Jack
/ 5
Slideshaker on soundillisesti melkoisen mielenkiintoista musiikkia. Sen kuunteleminen todella rasittaa korvia. Bad Afro Records lieneekin ehkä kaikkein järkevin kanava tuoda tällaisen orkesterin musiikillista antia esille. "In the raw" on kohtalaisen raaka vedos bändin musiikillisista edesottamuksista, ja se kyllä tekee selväksi, että Slideshaker ei pyri olemaan minkään asteista mainstreamia. Päinvastoin, kauaksi jää listahittiyden tavoittelu.
Mielenkiintoista bändin musiikissa on sen tapa nojata perinteisiin. The Last Straw polkee persurokkaavasti, joskin se myös särkyy ja hajottaa itsensä radikaaliksi kannanotoksi. Soundit ovat sangen räkäiset, jopa joissakin kohdin hämmentävän utopistiset. Levy pysyy itselleen uskollisena loppuunasti, eikä pyri muuttumaan missään vaiheessa. "Unfortunate son":in blues räkii ja tekee lopullisesti selväksi, että vaikka hempeitäkin riffejä pyöritellään, ei niistä silti koiteta saada aikaiseksi mitään sokerista. Ja juuri tämä bändin toiminnassa kiehtoo: se kompromissittomuus, jota musiikissa kaivataan! Siksi levytys onkin tavallaan positiivinen yllätys.
Mitä tästä nyt sitten pitäisi sanoa? Musiikillisesti minun ja Slideshakerin tiet eivät aivan kohtaa, joskin pidän bändin otteesta ja asenteesta. "In the raw" todella on raaka vedos, enkä sitä uskalla ns. normimusiikin kuluttajalle edes suositella. Mutta mikäli korvasi kestävät hieman omituisempia äänitteitä, on Slideshaker varmasti kannattava hankinta.

Aamulehti Valo
3 / 5
Kuopion garage-kirskuja Slideshaker on hämmentävän valmis ja tyylitajuinen bändi. Yhtyeen kakkosalbumi In the Raw etenee rennosti, rivosti ja rajusti, ja bändin jokainen siirto tietää paikkansa. Slideshaker tuntee rockin menneisyyden ja nykyisyyden, eikä trion soundi ole liian omaperäinen. Jytä on jytää, ja sitä on tehty vuosikymmeniä. Siinä genressä Slideshaker seisoo kuin tatti.

Como (No1/06)
Slideshaker on kuopiolaistrio, jonka ura alkoi 2000-luvun alussa bluespunkia tykittäen. Kolmen vuoden takainen Hotwired Soul -debyytti oli alkumetrejä sisäsiistimpi, ja kakkoslevy In The Raw sisältää jälleen uusia ulottuvuuksia. Slideshaker kurkottaa bluespohjaltaan countryn, garagen ja funkin suuntaan, punkiakaan unohtamatta. Räyhäisän rokin ohella In The Rawlla on myös herkkiä, akustisia tuokioita, ja sovitukselliset ratkaisut palvelevat tarkoitustaan. Kokonaisuus on energinen, polveileva ja monisävyisyydessään raikas.

TransformOnline
Less punk and a little more soul... horns too!
So it seems like Finland's Slideshaker have gone and dropped the "The" from their moniker and moved even farther away from their fuzzy blues-infused punk rock to the greener and slightly more technically alluring pastures of solid song structures... not that they dropped the punk attitude or the fuzzy blues infusion, nah! The trio's handling of more serious material shines good here, and lord have mercy if their fans try and tie it to the cleanlier produced 2003 full-length Hotwired Soul, cuz it's gripped well in the studio.
Nice effects ranging from echoes, toned vocals, '70s stoner percussion, hot dog funk, and synths pepper this recording with an overall grainy garage feel. I'd like to see them live and see what they pull off – though the musicianship has grown by leaps and bounds – so who knows... "Bones" is the single being pursued on this 10 tracker, but I'd be a real sunnoffabitch if I didn't come clean saying it was the other nine tracks that had me turning it up.
Fans of Pussy Galore, Spiritualized, Shortstack, The Sonics, and Blue Cheer ought to find something in these 36 minutes of Finnish rock and roll. "Her Sun Going Down," "Train Slowing Down," and "The Last Straw" zing like your poppa's rock and roll. Heads up!

Lowcut #31
/ 5
Great record from Finnish band Slideshaker. A loose but still sharp production makes this album very listenable. The songs are a cool mix of garage rock, bluesy stomp anthems and 'pop' elements. 'Last Draw' is the cd's radio hit for sure! You catch yourself humming it over and over again. Some of the songs are also a bit experimental compared to your average 'garage rock' – and not too many wanker guitar solos, thank God! All in all the record works just fine in a laid back style and they even throw in some weird 'electronic' sounds and horns, which actually fits the band perfect. But I'm not sure if they can do that in a live situation. Well, we'll see about that when they come here in Copenhagen and play with fellow Finns Sweatmaster in April. I'll defenitely be there!

Pitfather
/ 5
Slideshaker is a band from Kuopio, Finland, and In The Raw is their second album (but first on Bad Afro records). Their album contains 10 rock songs somewhere between The Strokes, The White Stripes and Franz Ferdinand. This description probably already highlights it a bit: this disc makes it difficult to sit or stand quietly!
The songs are built up around a catchy guitar riffs, and a funky beat, which altogether makes a groovy impression. Slideshaker’s music seems good party music, simple but catchy. Heartbeat Baby for example, a swinging 60’s / 70’s sounding track. All songs are a good combination between the rock elements and the funky stuff. No Time To Lose is swinging from the first until the last tune, it makes you very happy!
Not exactly what I expected from a Finnish band, but hey, why not? Good to listen to in these dark days, when freezing because of the cold weather, and depressed because of the long nights. Their upcoming gigs are currently planned in Scandinavia (those people can use some happy music even more because of the cold and darkness they have there), but I wouldn’t be surprised if we see them somewhat further south in Europe later in 2006. Will this be the first hint for the summer festivals this year?

Lords Of Metal
Score 77/100
Here you go, another shot of rock'n roll from the northern parts of Europe. This time around it's Finland which surprises us with a band called Slideshaker that is invading your local record store with their second album 'In The Raw'.
And it is raw what these gents bring to the table. The sound of Slideshaker can best described as a sixties garage band on acid trying to preach the word of Zen Guerrilla. Complicated? Ok, try this: take Zen Guerrilla, Bag, Franz Ferdinand and The Knack, extract some of the venom and pace and fill that space with some beer and what do you get? Slideshaker. The band is sincere and the production is totally in style: simple and on the mark. And that also goes for the ten tracks on this album. Straight from the start ('Bones') it's clear that these Fins just want to have a blast. Highlights are the already mentioned 'Bones', 'The Last Straw', 'Unfortunate Son' and 'Train Slowing Down'. Flaws? None, although after a couple of times some of the intros start to sound familiar. Just listen to 'Heartbeat Baby', which reminds me a lot of the German eighties hit 'Dadada'.
But whatever the case, Scandinavia brings us a damn' fine album yet again. And if you're into one of the above-mentioned realms of music, this is just what the doctor ordered.

The Cutting Edge
A classic mix of ‘60s garage rock, blues, soul and tasty R&B fuzz greets your ears when you plug in In the Raw by the Finnish trio Slideshaker. Much like their label mates Sweatmaster, their sound is remarkably similar to The Black Keys only with added keys – they’re dirty, gritty and full of vibrations. The band claim to be very much influenced by the blues, but play it in a trashy way with punk attitude. That attitude comes full force on the second track The Last Straw. Highly addictive and packed full of raunchy three-chord power riffs, the song charges in like a Rhino in heat. Then comes the retro organ blowing in a gust of furious rhythm and blues.
Bones is the first single off the disc spinning a tale of love lost that sounds 40 years old. The confident drive of acoustic and electric guitars mixed with a hip grinding horn section eats a hole right through your brain. Capturing the garage rock vibe is the band’s use of handclapping in nearly every song – it’s even included in the instrument credit list. Better Version Of You has a ruckus mid-tempo swagger, yet the record takes a more rural form in songs like Easy Street and No Love Lost with their southern, laidback mood reminiscent of Blind Mellon.
There’s even a bit of Stones influence in Unfortunate Son and Train Slowing Down, which could be a product of their workman-like chord structure or the sweet simplicity of a three-piece. Noisy feedback wraps Her Sun Going Down in a warm wooly blanket while Heartbeat Baby sounds like it could be the soundtrack for the next Volvo commercial. From cowbell to horn arrangements to the quick slice of razor-sharp solos Slideshaker have fully embraced a direction they are completely comfortable with and prove they can pull it off without a hitch.

High Bias
"In the Raw" is right. This Finnish trio eschews niceties like bass or clean recording for an aggressive garage rock assault that puts the riff and rhythm über alles. Which isn't to say that the band brushes melody aside, mind you—just that tunes like "Her Sun Going Down," "Better Version of You" and the slide-driven "Easy Street" don't pull any punches. And even with occasional fripperies like acoustic 12-string guitar and organ, Slideshaker still sounds stripped to the bone. The White Stripes wish they sounded like this.

Sleazegrinder
Slideshaker is a spectacularly fuzzy Finnish power trio that sprang to life a few years ago as a ramshackle power-blooze trainwreck in the earbleeding vein of Pussy Galore, but have somehow refined their attack into the beautiful, shimmering gangpile of weirdo thump-rawk we have before us. "In the Raw" is most definitely eclectic, with songs vacillating wildly from ass-shaking garage punk to rootsy blues-rock, to groovy shitkicker stuff, and right back to loud, balls-grabbing hard rock. Not all in the same song, mind you, but still, they sure do like to mix it up. Me, I'm a simple man with simple tastes, so I really dig the straight-forward dirt rockers, like the stripped-raw "Bones", the Sweatmaster-y head-bopper "The Last Straw" and the thick, greasy "Unfortunate Son", but believe me, you'll find plenty to wrap your hairy paws around here, because this mutha cooks from one end to the other. If you dig heavy-devy blooze dealers like the Black Keys and Lee County Killers and hook-heavy garage ravers like, well, the rest of the Bad Afro roster, than do yourself a long-deserved favor and sniff this one out. It's the tits, caveman.

Daredevil (december05)
Three guys from Finland with flashback went out to rock the universe with punked out Garage sound...damn this stuff is danceable like hell and goes straight in the legs. "In The Raw" is retro through and through and the sound could be from the 70´s when Punk has seen the light of the earth the first time. Slideshaker is not fast...no...it´s more that groovy, laid back and spaced out sound they´re doing...imagine a small club in the middle of nowhere, three guys on the stage with cigarettes in their mouth playing from the heart and a bunch of girls shaking their hips in front of it while the guys drinking beer and doing groovy moves with their head....doesn´t that sounds good. I think now I can put away my old Gories records, cause Slideshaker is in town...f**ck yeah.

Psychotropic Zone
The Danish Bad Afro Records will release a new CD In the Raw in the end of January 2006 by this trio from Savo, Finland. The Bones single released in November already gave a foretaste of what's to come, although it didn't (luckily) tell the whole truth yet. Slideshaker's a bit twisted combination of dirty garage rock, blues, rhythm'n'blues and country has gained some new tones on this album, and there are loads of slide guitar and even some acoustic guitars in there and a few almost love songs. Many quests on synthesizer, piano, saxophone and backing vocals also bring in some more colour, which is a good thing considering the whole. This still is pretty basic, although ingenious, basic rock, in any case. At times I'm reminded of 22 Pistepirkko, but the production is more simplified. A track or two also sounds a bit like Larry and the Lefthanded, but this is not that lo-fi, any way. There are times when the electric guitars buzz in a very nice way. As a bass player I'm having some difficulties in getting used to a band without a bass player, but this is rather okay package of cheery, energetic and rather primitive rock.

Shindig! Magazine
Anyone familiar with Denmark's Bad Afro label will know it is one of the main centres of excellence for Scandinavian post-retro garage guitar thrash groups. Slideshaker are no exception. Big blasts of guitar and an indignant vocal style push the needle into the red (e.g. 'Bones', 'The Last Straw' or 'Better Version of You'). Closer 'No Love Lost' however, sounds like an oscillator fest that recalls the heyday of Hawkwind circa Space Ritual or Killing Joke circa What's This For? Some might find this music humourless, but it always puts a big smile on my face, so thumbs up here.

Hybrid Magazine
Wink: Toss Iggy in a blender with Jack White… you'll get something that rocks like this.
Alex: Now I wanna be your dog! Kicks ass but needs cowbell. Fuzzy, jangly.
Monty: These guys fucking rock! Kinda makes me think Dead Kennedys doing indie rock.
Gene: Like the stooges crossed with Iggy Pop. Good and sleazy, sweet low end.

PopMatters
7/10
Guitar rock trios come a dime-a-dozen nowadays. Chances are one is playing at some closed off space only a mile away from where you're sitting right now. Lucky for you, Slideshaker is one of the good ones. Opening their sophomore LP In the Raw with a catchy riff-rocker like "Bones" is a great idea, making you wonder why '60s garage-revival groups like the Cato Salsa Experience died out as fast as they did. They gladly mix it up, throwing acoustic guitars on songs like "Easy Street" and the intentionally crappy Casio keyboard drum beats on "Heartbeat Baby." While there are no actual bad songs and the album maintains a strong momentum, you soon hear them repeating a bit of the same territory as the album draws to a close. Fortunately, they save one of their best songs, "No Love Lost" for the very end. This album won't blow you to the back of the room, but you just have that strange back-of-your-head itching that their next one just might.

Blueprint Fanzine
7,5/10
Nachdem die „Bones“-Single Anfang des Jahres schon Lust auf mehr gemacht hat, liegt mit „In the raw“ nun das zweite Album der finnischen SLIDESHAKER vor. Während sich das Trio in den ersten Jahren des Bestehens und auch auf dem Debüt noch dem rauen BluesPunk verschrieben hatte, so ist man dieses Mal offener an die Sache herangegangen. Man lässt nun schon mal Country-Gitarren in den Sound einfließen, lehnt sich auch einfach mal zurück, um eine reinrassige Bluesnummer wie „Train slowing down“ locker herunterzuspielen oder integriert ganz natürlich ein Saxophon in seinen krachigen Sound wie in „Better version of you“. Um beim Labelraster zu bleiben, kann man SLIDESHAKER durchaus als goldene Mitte aus THE ROYAL BEAT CONSPIRACY und SWEATMASTER umschreiben, nicht so verspielt und psychedelisch wie die einen aber auch nicht so stramm und nach vorne stampfend wie die anderen. Gemixt hat das Album Jürgen Hendlmeier, der auch schon bei den Alben der FLAMING SIDEBURNS und BABY WOODROSE erfolgreich Hand angelegt hat. Man sieht also, es bleibt alles in der Familie. Gerade auf diese Tatsache ist wohl auch zurückzuführen, dass „In the raw“ bei den ruhigeren Nummern eine so warme Atmosphäre versprüht. Die erste Veröffentlichung nach längerer Pause auf Bad Afro ist wieder ein Gewinner und spricht einmal mehr für die hohe Qualität des Labels. )

Musix
Aus dem Hause Bad Afro Records gibt es mal wieder die übliche Scandinavian-Rock-Dosis. Slideshaker fügen sich da nahtlos in die Reihe skandinavischer Rock-Bands wie Sweatmaster, Flaming Sideburns, Hellacopters oder Danko Jones ein. Rock'n'Roll, Garagepunk, Fuzz-Rock, Soul und Country sind die Zutaten des finnischen Trios, mit denen auch schon andere Bad Afro-Bands zu überzeugen wussten. 'In The Raw' kommt recht rudimentär, groovy und sexy daher, und wird Anhängern des Scandinavian-Rock sicherlich gut gefallen.

Studentradioen Bergen (Ukas album - uke 49)
Gla' i føzz? Det lille finske bluespønkbandet Slideshaker kan å skru god lyd. Plata "In the Raw" er nærmest en oppvisning i grom gitar gruff å regne, og bør treffe godt blant seksstrengsfrelste fuzzfanatikere. Den noe unike besetningen består av trommer og to gitarer. Uttrykket går i retningen av The White Stripes og Jon Spencer's Blues Explosion: Skikkelig feit og fin grusblues med andre ord, for finnene leverer varene kompromissløst og balanserer godt like deler lys og mørke. Fraværet av bassgitar til tross klarer bandet å koke opp en herlig sydende gumbo. Det tette og tilsynelatende spontane uttrykk hensetter lytteren til lukten av sot, metan og våt hengemyr: Det er Delta det!

Rumore (January 2006)
4/5
Trio formatosi nel 2000, originario di Kuopio (Finlandia), gli Slideshaker – due chitarristi e un batterista, senza basso – nel loro percorso musicale devono molto alla rilettura in chiave punk del blues operata da gruppi come Bob Log III, Gories, Pussy Galore e Blues Explosion. Dopo un esordio, Hotwired Soul (2003), che si rifaceva a quei modelli, i rootspunkers Slideshaker vengono conosciuti dalla danese Bad Afro ed è subito colpo di fulmine. Vengono pubblicati così su quell’etichetta il singolo Bones e questo In the raw, bel dischetto di garage-rock-blues futurista, con influenze soul, rhythm’n’blues, country e spunti elettro, che piacerà molto ai seguaci di Kills, White Stripes e Jon Spencer. Dieci brillanti episodi di contaminazione rock, mixati da Jürgen Hendlmeier (Flaming Sideburns, Sweatmaster, Baby Woodrose) nel suo studio di Helsinki, che catturano I’ascoltatore per la loro dirompente energia rock’n’roll. Terribilmente eccitanti!

Kronik.it
/ 5
Garage Rawk
Continua la missione di evangelizzazione del rock’n’roll scandinavo nel mondo da parte della danese Bad Afro Records. Questa volta ad imbracciare le chitarre sono i Finlandesi Slideshaker che propongono un garage fortemente influenzato dalle sonorità anni 70, ma anche da un approccio punk che coinvolge soprattutto la voce di Heikki Savolainen. La carta vincente è sicuramente quella giocata dalle melodie che come vuole la tradizione garage devo essere estremamente dirette ed orecchiabili.
Gli Slideshaker ci riescono in parecchi episodi. Uno su tutti “The last straw”, che è il classico singolo perfetto che potrebbe lanciarli nel mainstream. Ma anche “Heartbeat baby” e “Better version of you” sono brani che non lasciano scampo. Non mancano richiami a Bowie (“Easy Street”) o a Jon Spencer (“No time to lose”). “In the raw” è un disco praticamente perfetto nel suo genere, senza fronzoli e diretto sulla strada garage rock.

Planet Trash
Twee maanden geleden schreef ik al iets positiefs over Slideshaker. Het betrof toen de single Bones met als b-kantje het nummer In The Raw. Het volledige album waar ik toen naar uitkeek, heeft ook de titel In The Raw (het nummer met dezelfde titel staat er overigens niet op) en komt op 30 januari officieel uit. Tegenvallen doet dit album van het Finse trio zeker niet. Slideshaker blijkt in staat om ieder nummer weer anders te doen laten klinken. En alles klinkt lekker, zoals de titel al doet vermoeden, rauw. Het geluid van Slideshaker zou je eerder verwachten van een band uit het zuiden van de Verenigde Staten in plaats van uit een land als Finland. Toch klinkt de muziek op In The Raw volkomen authentiek. Er passeren soulvolle garagerocknummers, stevige bluesrockstampers en nummers waar Slideshaker wat gas terug neemt en de country- en bluesinvloeden laat horen. Het ene nummer nodigt je uit om op de dansvloer te gaan swingen terwijl het volgende nummer, Train Slowing Down bijvoorbeeld, klinkt alsof de kleinzoon van Robert Johnson op bizarre wijze in Finland terecht is gekomen.

Rode draad en reden waarom het album ondanks de diversiteit toch als een eenheid klinkt is de soul die in de instrumentatie en in de stem van zanger Heikki Savolainen ligt, al had Savolainen mij betreft wel wat meer uit de bocht mogen vliegen tijdens het zingen. Nu klinkt hij af en toe te tam. Ondanks deze kanttekening toch een ruime voldoende voor In The Raw.

KindaMuzik
Niet helemaal de Finse Blues Explosion
Zeggen dat Slideshaker de Finse Blues Explosion is, gaat wat te ver; de Finnen hebben wel degelijk een eigen geluid. Het idee is echter wel hetzelfde: een postmoderne mix van blues, soul, punk, garagerock en hiphopbeats uitgevoerd door twee gitaristen, een drummer en de nodige gasten.
De Slideshakers zijn wel duidelijk wat meer van het liedje en minder van de extatische gekte. Het blijven uiteindelijk toch Finnen, een volk waarvoor tragikomedie bij het leven hoort als de sauna en dat enkel durft over te gaan tot exuberantie na het nuttigen van één of meer flessen wodka. Maar in dat geval zou de groove niet zo onweerstaanbaar strak geworden zijn. In the Raw is kortom precies wat we van het Bad Afro-label willen hebben (en ook vrijwel altijd krijgen): toegankelijke garagerock met een grote nadruk op het ritme, volgens de stelregel 'er kunnen nooit te veel handclaps in een nummer zitten'. Arttu Keski-Orvola (gitaar), Jani Korhonen (drums, orgel) en Heikki Savolainen (zang, gitaar) kunnen niet alleen floorfillers als ‘Heartbeat Baby’ en ‘No Time to Lose’ schrijven, ze hebben ze ook nog eens uitmuntend geproduceerd. Deze hoogstwaarschijnlijk voor een appel en een ei opgenomen plaat klinkt ruimtelijk en helder en laat de gasttoeteraars en –toetsenisten goed uitkomen.
Oké, dus ‘Finse Blues Explosion’ (of ‘Finse Black Keys’) gaat te ver en doet bovendien geen eer aan het lokale culturele klimaat, waarvan Slideshaker het zoveelste topproduct is. Beter is daarom te zeggen dat Slideshaker perfect het gat opvult dat ligt tussen 22 Pistepirkko en Sweatmaster.

Joyzine
3/5
Vi måste skruva tillbaka klockan flertalet varv för att landa där Slideshaker hämtar merparten av sin inspiration. ”In the raw” är en svängig flumorgie som lätt skulle kunna misstas för att ha komponerats på 60- eller 70-talet.
Jag hör mycket Rolling Stones och även lite Stooges i Slideshakers fuzziga garagerock. De har verkligen lyckats fånga en gammal känsla och framförallt ett groove som är otroligt viktigt för den här typen av musik och inte minst signifikant för de två akterna nämnda ovan. ”In the raw” är en smått pårökt platta som föder associationer om en dekadent livsstil.
Närmsta nutida referens jag kan hitta till den här filtrerade ljudmassan är The Soundtrack Of Our Lives, även om deras inspelningar är betydligt mer polerade än ”In the raw”. Jag tycker mig även höra lite The Lonely Boys här och var, men det vet ju alla att de var gravt Rolling Stones-influerade.
Låtarna på ”In the raw” makar sig fram i ett ganska slött tempo, men lyckas ändå upprätthålla en skön integritet. Bandet använder sig ofta av akustiska gitarrer utan att tappa rockkänslan och tycks överlag ganska säkra på sig själva. Det som i slutändan gör att det här inte är mer än en småkul platta är dock att låtarna inte riktigt förmår intressera mer än i några lyssningar. ”In the raw” är en proffsig flirt med det förgångna, inte så mycket mer.

Soundi 12/2005
Tulihan se sieltä! Nimittäin Slideshakerille kauan tyrkyllä ollut voittoarpa. Nuoret miehet ovat kasvaneet kierojen savolaismafiosojen suojeluksessa, mikä on jättänyt jälkensä. Soulin kiihko, autotallirokin siivottomuus, countryn elämänopetukset ja bluesin muotokieli näyttäytyvät kaikki tällä kiusallisen nälän jättävällä singellä. Hyvää lupaa myös se, että näistä kahdesta biisistä juuri Bones edustaa tammikuussa ilmestyvää kakkosalbumia. Aavikon Tomi Kososen syntsa- ja saksofoniosuuksilla rikastetusta grooveveturista ei meinaa saada tarpeeksi sitten millään.

Desibeli.net
Kuopiolaisen Slideshakerin juurevasta garage-punkissa on ihan entisenlainen puolidemoninen sointi huolimatta bändin nimestä tippuneesta The-etuliitteestä. Tulevaa kakkosalbumia lämmittelevä kahden biisin sinkura Bones on erinomainen näyte kolmikon nyrjähtäneestä rockista. Kun nimibiisi nykii todella raa´alla säröllä ja tarttuu kiinni kuin villapipo sänkitukkaan, kieputtaa kakkosraita In The Raw kantrimmin, joskin vähintään yhtä kierosti. Bonesilla vieraileva Aavikon Tomi Kosonen tuo synalla ja saksofonilla lisää lihaa luiden ympärille ja biisi nouseekin yhdeksi bändin parhaista väännöistä. Vaikka kakkosbiisi kantaakin tammikuussa ilmestyvän pitkäsoiton nimeä, ei sitä kuulla levyllä. Kaikuisasti preerialla ulvova biisi on siis ainakin tällä erää kuultavissa vain sinkulla. Slideshakerin rock-junnailussa kuulee helposti muun muassa Blues Explosionia, In The Raw vertautuu helposti vaikkapa Cosmo Jones Beat Machineen. Kovaa kamaa!

Noise.fi
5 / 5
A: Bones iskee välittömästi, sekä soundillaan, että musiikin tenholla. Kitaroiden rujo garagesoundi yhdistettynä Heikki Savolaisen iggypopmaiseen tulkintaan on takuuvarma yhdistelmä, vaikka kuulostaakin kliseiseltä. Kappaletta maustaa Aavikosta tutun Tommi Kososen syntetisaattorikilkutukset ja saksofoni-tuuttaus. Näppärän lisän tuo myös guiro. Kappaleen viehätysvoima piilee pitkälti samoissa asioissa, jotka tekevät Sweatmasterista loistavan bändin, ei ole siis ihme että Slideshaker on nykyään myös Bad Afron tallissa. Erotuksena Slideshaker on huomattavasti enemmän roots.
B: In The Raw -kappaleena esittelee ryhmän rauhallisempaa puolta rouhean swampbluesin merkeissä, tietenkin slidekitaroinnilla tuettuna. Sinkun on miksannut Jürgen Hendlmeier, kuinka ollakkaan! Kokonaisuutena minulle ennestään täysin tuntematon Slideshaker yllättää todella positiivisesti. Merkatkaa siis kalenteriinne 30.1.2006, silloin ilmestyy bändin In The Raw -albumi.

Rumba No 22/05
Kuuma rommitoti
Pronssisija karkaa rinnanmitalla kuopiolaisilta, mutta kylläpä on Slideshaker elämänsä vedossa! Oma tyyli löytyi jo muutama vuosi sitten, ja iänikuiset vertailut Jon Spenceriin voi tulevan In the Raw -levyn myötä haudata lopullisesti. Punkbluesista ei merkkejä bändin tuimassa soitannassa enää kuulu kuin asennepuolella. Viileällä synabassolla ja fonilla viekoitteleva Bones saa viimeistään kertosäkeessä kuulijan lanteet vatkaamaan, ja kakkosbiisi In the Raw'ssa Keith Richards jammailee Gun Clubin kanssa. Onnea vaan Bad Afrolle, onnistuitte sainaamaan oikean bändin!

Rokkizine
3,5 / 5
Tanskalaiselle Bad Afrolle levyttävä Slideshaker tarjoilee kahden kappaleen verran maistiaisia tulevalta In The Raw –pitkäsoitoltaan.. Sinkkubiisi "Bones" on varsin simppeliin kahteen riffiin ja laulumelodiaan perustuva rock-kappale hienoisilla southern blues –vaikutteilla. Sekä a-osa että kertosäe ovat tappavan tarttuvaa tavaraa, mutta mielestäni turhan useaan kertaan toistettuja. Varsinkin säkeistön lyriikat alkavat jo kahdeksannella kierrolla kyllästyttää pahasti. Onneksi kakkossäkeistöön on napattu mukavaa saksofoni tukea ja erityisesti hämyisä c-osa nostattaa kappaleen tasoa ihan sinne neloseen saakka. Bonus ja ei albumille tuleva kakkosbiisi "In The Raw" ei yllä yhtä onnistuneeseen lopputulokseen. Selkeästi enemmän bluesin suuntaan kumartava ralli on vähän niin kuin kesympi versio avausrallista huonommilla melodioilla. Tällä annan kahta ja puolta pistettä. Yhteensä kuusi ja puoli bointsia, mutta koska sinkuissa painoarvo on selkeästi itse sinkkubiisissä, annetaan yleisarvosanaksi kolme ja puoli. Helpoiten tätä ryhmää voinee verrata samaisella lafkalla operoivaan Sweatmasteriin, vaikka omat persoonalliset tyylinsä molemmilta kyllä löytyykin. Soundit ovat puhdasta garagea Jürgen Hendlmeiermaiseen tyyliin ja onhan samainen kaveri miksannut tämänkin lätyn. Tosin avausbiisistä löytyi myös pienoisia tuotantokoukkuja, joita pidin piristävinä lisinä yhtyeen rokkaavaan tulkintaan. Neljättä vuottaa operoiva yhtye on selkeästi löytämässä omaa toimivaa tyyliään. Odotan tulevaa albumia innolla.

Psychotropic Zone
The latest signing of the Danish Bad Afro is this trio from Kuopio, Finland, playing plain and dirty mix of garage punk, R&B, soul and country. The Bones single is a taster of the forthcoming album that will be released on January the 30th, 2006. Before this, they have released one full-length and two singles but I haven't heard any of those. "Bones" that will also be on the album is simple in a nice way, pounding and catchy tune where Tomi Kosonen from Aavikko is guesting on saxophone and synth bass. There is no bass player in the band, just two guitarists and a drummer. One of the guitar players sings too. The exclusive track "In the Raw" is a bit lighter but still quite similar in style. This number also includes some mouth organ. This is pretty good, a bit twisted rock, but not exactly my kind of music (read: not psychedelic). Jürgen Hendlmeier (The Flaming Sideburns, Baby Woodrose etc.) has done a great job with the mixing: the sound that is otherwise been kept very simple has been made more interesting with small details. I'm sure this is great party music, and that there will be plenty of fans for this.

MetalEagle.com
This is a strange one. Three young Finns who sound as they would have given anything to have been born in the other side of the Atlantic. The newest signing of Bad Afro Records (the label whose goal is, in their own words, to "push Scandinavian rock to the man") sound like the long lost cousins of WHITE STRIPES. Garage rock that isn´t afraid to look towards the American South is what you´re going to listen to in this single. Two very nice songs that want to introduce the band to new listeners before the coming of SLIDESHAKER´s second album, bearing the title "In The Raw" (out January 2006). If you´re a garage rock fan or if you just love the WHITE STRIPES, you´re going to thoroughly enjoy "Bones". I´m curious to hear what SLIDESHAKER have in store for us in their full-length album. Until then I can easily imagine hearing either "Bones" or "In The Raw" in rock clubs.

Ox-Fanzine #63
8/10
Von DBS Records sind die Finnen SLIDESHAKER nach zwei Alben jetzt zu Bad Afro gewechselt, und mit dieser Single gibt's zwei neue Songs im gewohnt rauhen, eigenwilligen, groovenden Sound, irgendwo zwischen rudimentärem Blues und Garage-Punk. "Bones" hat die Band selbst aufgenommen, "In the raw" zusammen mit Altmeister Jürgen Hendlmeier, wobei letzterer Titel dem neuen Album zwar den Namen geben wird, aber selbst nicht enthalten ist. Ein guter Auftakt, ich bin auf den Longplayer gespannt.

Blueprint Fanzine
7/10
Nach SWEATMASTER sind SLIDESHAKER ein weiteres Signing aus Finnland auf dem dänischen Label Bad Afro. Das ist aber nicht die einzige Übereinstimmung, denn auch SLIDESHAKER sind ein Trio, das sich dem Rock verschrieben hat, allerdings nicht dem nach vorne treibenden Power Rock von SWEATMASTER, sondern einer Mischung aus Garagepunk, Rythm and Blues, sowie Soul und Country. Zwei Tracks befinden sich auf dieser Vorabsingle zum im Februar erscheinenden Album „In the raw", und sie machen definitiv Lust auf mehr. „Bones" ist ein dreckiger Stomper mit prägnantem Basslauf und einer sehr an Iggy erinnernden Stimme, während „In the raw" mit Akustik-Gitarre beginnt und sich langsam in ein psychedelisch angehauchtes, lässiges Country Stück mit Mundharmonika Einsatz steigert.

Planet Trash
Het afgelopen weekend werd ik verrast met een pakketje uit Denemarken van een van mijn favoriete labels Bad Afro Records. Naast de laatste cd van het altijd vuig rockende Baby Woodrose (aangezien het een plaat is uit 2004 zal ik de plaat verder niet bespreken) bevatte het pakketje de cd Tom Tom Bullet van Sweatmaster (een recensie zal later volgen) en de cdsingle Bones van het voor mij tot dusver onbekende Slideshaker uit Finland. A-kant Bones is een echte dansvloervuller. Een aanstekelijke gitaarriff met een heerlijk nonchalante beat. Soulvolle garagepunk is het resultaat. B-kantje In The Raw laat de country-kant, met weer veel soul, van de band horen. In januari 2006 verschijnt het nieuwe studioalbum van Slideshaker. Iets om naar uit te kijken.

Perkele.it
La Bad Afro si conferma etichetta instancabile e mai doma. Dopo aver dato alle stampe svariati split e full lenght (ricordiamo tra gli altri Baby Woodrose, Sweatmaster e Ghost Rocket), inganna l’attesa facendo uscire questo cd single dei finlandesi Slideshaker, nuova scoperta del rooster danese. Si tratta di una band proveniente da Kuopio, formatasi nel 2000 e con all’attivo diversi 7” ed un album di debutto (“Hotwired soul”, edito nel 2003 dalla DBS). Ora la Bad Afro è pronta per la seconda uscita del gruppo (titolo “In the raw”, data prevista febbraio 2006) e anticipa il piatto principale con questo ghiotto antipasto.
Il trio abbonda infatti in spezie acide e succhi corrosivi, fondendo in un sound genuino la tradizione rock’n’roll, l’abrasività garage punk e simpatiche spruzzate soul bluesy. “Bones” sarà il primo singolo, brano grezzo e dalla cadenza sincopata, rallegrato da una sezione di fiati smaliziata e sbarazzina. “In the raw” (registrato con la collaborazione di Jurgen Hendlemeier, un passato con Flaming Sideburns, Sweatmaster e Baby Woodrose) ha invece un bel taglio blues e per essere una traccia che non andrà a finire sul disco è una prelibatezza succulenta. I caldi intarsi di armonica, le ritmiche secche, una chitarra tagliente, le vocals sentite di Heikki fanno di questa song un pezzo da novanta.
Per noi ascoltatori e per la Bad Afro stessa, ci auguriamo che tutto il disco sia su questi medesimi livelli.

Rock 'n' Roll Suitcase
Nimibiisissä varsinkin Slideshaker jatkaa hyväksi havaitsemallaan ( ja varmaan jo kyllästymiseen asti aiheesta kuulemallaan ) Jon Spencer tyylisellä punkblues tyylillään. Omaa ilmettä esiin tuovan " Son Of A Rich Man " in kaltaisia biisejä toivoisi jatkossa kuulevansa enemmänkin. Myös B - puolen " Texas Calling " svengaa hyvin. Tehokas näyttö, lupaa hyvää tulevaisuudelta.

Desibeli.net
/ 5
Vinyyliä totta kai!, huutaa Kuopiolaisen The Slideshaker -trion tuoreen seiskan kansi ja parhaimmillaan trion kitaravetoisen punkbluesin kaltainen paahto onkin juuri vinyylilyhäreillä. Seiskoissa kun tahtoo olla juuri oikeanlainen henki asiaankuuluvine kansitaiteineen ja vinyylin nostalgiahenkineen. Pituuskin on sopivan kompakti, ei ehdi alkaa turtua missään vaiheessa. Vielä kun vinyyleitä varten joku kehittäisi autosoittimen...

Meikäläisenkin tanssijalkaan ja rokkivirneeseen vedonnutta Hotwired Soul -debyyttiä on toki tullut pyöräyteltyä, mutta onhan Shaker enemmän livebändi. Seiskan vaatima keskittynyt kuuntelu jatkuvine levynkääntämisineen loksahtaa nautinnollisuudessa jonnekin ceedeen ja liven puoliväliin. Kolmen biisin tarjonnasta A-puolen nimibiisi nykii rummuilla ja kitaroilla kohtuullisen popisti, tarttuvaa kertoa on osattu rakentaa. Soundi on mukavan soinen ja suhruinen säröily, ei missään nimessä liian suttuinen muttei myöskään turhan kliininen. Biisissä voisi toki olla hiukan enemmänkin potkua seuraavana soivan tiukan Son Of A Rich Manin tapaan, biisien parhaat puolet yhdistämällä saisi todella iskevän tykityksen. Rikkaan miehen pojan väliosa on kyllä melko mainio... Rennolla kantri-otteella letkeilevä Texas Calling vaanii rauhallisemmin, biisin vokaalit ovat seiskan parasta lauluantia. Joskin Pauliina Ahosen vuorottelu-lineja voisi tuoda selkeämminkin esiin, tuntuvat jäävän hiukan liikaa taustalle kertsin ensimmäisillä pyörähdyksillä. Kaiken kaikkiaan riehakkaan trion tuore seiska on kyllä menevä ja mukavan nykivä rokkirykäys, muttei viehätä aivan pitkäsoiton biisikavalkadin tapaan. Peruskauraa, toki toimivaa sellaista.

Savage Magazine
Hot on the heels of their last years solid debut-full lenght "Hotwired Soul" comes a new seven incher by Kuopios Slideshakin’boys. The record might’ve lacked some of the punch these guys deliver live but this time things are for the better; they’ve definitely nailed some of that energy down on wax now. The band often gets compared to Gun Club, and there’s some truth in that, but i hear more JSBX, The Oblivians and even Flamin’ Groovies in their brand of "modern blues-influenced rock", for lack of a better term. Definitely not punk and far from being garagepunk. Just call it rock’n’roll with two guitars and drums. The band plays solidly and there’s a constant groove offered by drummer Jantsu. Things are definitely looking bright for these guys, keep it up!

Lowcut # 14
Finnish band, The Slideshakers, have released a new three track 7" called "No Time to Lose", proclaiming it to be energetic, rootsy and raw. The title track - "No Time to Loose" is a straight forward rock and roll tune with a Bo Diddley rhythm you just can't miss. If you can't stomp your feet in rhythm to this catchy track, you should have your ears checked. The second track - "Son of a Rich Man" has a Bo Diddley groove disturbingly similar to the first track, only at twice the speed, and with double the fuzz. There isn't a lot of singing on this one, and most of what is sung is done so in an in-your-face punkish manner, which only adds to the feel of this song being the bad-ass-rock-n-roll tune of the record. On the flipside we have a real treat for all of us, who love organs - The Slideshakers have gone country on us, with organ and slide guitar intro! The flipside track - "Texas Calling" is probably the biggest and best surprise on the record, and undoubtedly the sole reason why Slideshakers can claim this record to be "rootsy". The track is more Soledad Brothers than country, with an edgy blues guitar and organ breaks; this is by far the strongest track on the record. But even on a track like "Texas Calling" the John Spencer Blues Explosion inspiration is not far away, and especially on the first two tracks, it's impossible to miss. It seems inevitable for a modern blues rock band, not to be inspired by JSPX. Even though the first two tracks sound a little too similar, the flipside proves that there is great potential in The Slideshakers, and if for nothing else - their live performances are bound to be spectacular: because if there is one thing this record has plenty of - its energy.

Flying RevolverNET
Single nach dem Album. Weiterentwicklung des Slideshaker-Blues´n´Roll durch Einsatz einer Hammond-Orgel und Frauengesang. Wieder BluesTrashCountryRock´n´Roll mit 08/15-BlaBla-Rocklyrics. Sehr schön. Macht man definitiv nichts falsch. Wieder hervorragendes Layout vom Grafik-Wunderboy.

Actionrock.de
No Time To Lose, so heisst die Pracht "7" der Finnen von The Slideshaker...3 Songs beinhaltet sie...los geht's mit "No Time To Lose"...erinnert mich leicht an McLusky...aber geigeigeil...leicht abgespacktes Riff aber wie gesagt geigeigeil...die Stimme macht sich auch ganz gut...passt super...aber irgendwie singt er die ganze Zeit nur "I'm On My Way"...naja...die spinnen die Finnen...ab zu Song number 2. "Son Of A Rich Man"..leicht verzerrte Stimme und ein durchgehenderes Riff (wenn ihr wisst was ich meine)...Stimme teilweise leicht verzerrt und im Refrain seichte Piano Töne die stark an Boba Fett erinnern...OK...kurz die Seite gewechselt und ab zum dritten und letzen Song "Texas Calling"...auch nicht schlecht...gefällt mir immer mehr das Finnen Trio...geiles Solo und billige schissszzz Orgel sind auch noch dabei...was will man mehr...Finnische Power die eine Art texanischen Rock'n'Roll trifft....fragt mich jetzt aber nich was texanischer R'n'R ist...irgendwie Barbecue Style...naja...von mir gibts auf jeden erstma 9 satte, fette und finnische Punkte...

Rumba 11/03
/ 5
Kuopionseudusta on pikkuhiljaa kasvanut maamme virallinen rootsbluespunkin ydinalue. "savon deltalta" on vuosien varrella pongahtanut toinen toistaan hienompia bändejä - edesmenneet Chop Suey ja Festermen sekä tuoreemmat Cosmo Jones Beat Machine, The Micragirls ja The Slideshaker.

Slideshaker-triolla on singlen jälkeen riittänyt itsevarmuutta lähteä puskemaan pitkäsoittoa ja tuloksena on valmiinkuuloinen ja tarttuvia kappaleita pullollaan oleva albumi. Bändin soundi on sekoitus isolla kauhalla kaadettua svengiä, garagerock-riffittelyä, hikistä rock'n'roll-raivoa ja dissonanttia slidekitaran kuljettamaa blueshäröilyä. Heikki Savolaisessa slidesekoittajilla on harvinaisen vahva laulusolisti, mutta bändin valttikortti piilee kuitenkin kundien kiistattomassa biisinkirjoittamisen taidossa. Hotwired Soul esittelee nimittäin orkesterin, joka satsaa primitiivisen rokkaamisen lisäksi toimivien kappaleiden rakentamiseen, tarttuviin kertseihin ja jopa suoraan pophenkisyyteen.

Laaja-alaisista vaikutteista on hyödynnetty vain ripaus olennaisinta ja juuri siksi bändi tekeekin selkeästi oman kuuloistaan rokkia. Bo Diddley -kompilla jyystävä Big Thick Love sekä The Oblivians -riffijytä Beware antavat osviittaa tulevasta mutta yllätyksiäkään levyltä ei puutu. Keikoilta tuttu Backseat Heat alkaa säästöliekillä, mutta yltyy urkujen sävyttämäksi kiimaiseksi gospel-huumaksi, iskevän kitarariffin kuljettama ja sovitusratkaisuillaan yllättävä floorfiller Hell Of A Love omaa hittipotentiaalia ja syvään mustaan rytmiin istutettu ultrasuave One Trick Pony jyrää kuin Memphisin pikajuna.

Sinkkubiisejä levylle on kelpuutettu kaksi; Out Of My Headilla bändi rysäjää kevätkiimaisen hirven tavoin ja levyn majesteettinen lopetusviisu Jailbait Blues jyrää armotta kuin King Kong kosiomatkalla.

Soundipolitiikka on singleä siistimpi mutta tuonlainen kehitys osoittautuu Slideshakerin kohdalla kohdalla ainoastaan myönteiseksi asiaksi. Hotwired Soul on levy, josta bändi voi syystäkin olla ylpeä. Yksi vuoden parhaita kotimaisia levyjä.

Sue 6/03
8/10
Hotwired Soulin voi helposti kuvitella kannessa irvistelevien primitiivisten hahmojen levyksi. Kun tuo punasilmäinen kolmikko soittaa, klubin ilma tihkuu kiimaa ja paniikkia ja peilit nostetaan turvaan baaritiskin taakse. Ja kun Slideshaker haluaa hieroa kauppoja neljän tien risteyksessä, paholaiselle tuntuu kummasti tulevan aina jotain muuta menoa.

Kuopiolaisten debyytti on silkkaa garagehöysteistä bluesia, rockia ja itäsuomalaista mökkihöperyyttä Festermenin ja Cosmo Jones Beat Machinen hengessä. Veren tahrima pullonkaula ulvoo delta bluesia Big Thick Lovessa ja kautta linjan. Beware ryskää kuin höyryveturi, mutta pesässä palaa puuta väkevämpi. Dollar Eyesin ja Out Of My Headin riitasoinnut tökkivät kylkiluihin funkyn häijysti kuin Radiopuhelimet.

Slideshakerin kaltaisten yhtyeiden myötä nekin, jotka eivät vielä hetki sitten tienneet saavansa pitää bluesista uskaltavat ketkuttaa lompakkoketjujen somistamia pyllyjään kuin pahaiset watussit. Tässä vaiheessa on silti viisainta olla maltillinen ja antaa ajan näyttää, kertooko One Trick Pony kappale Slideshakerista itsestään. Sinänsä se ei haittaisi, sillä temppu on hyvin hallussa.

Rytmi 6/2003
/ 5
The Slideshaker on Suomen Jon Spencer Blues Explosion. Eli maanista meininkiä, slidenluikutusta ja särön läpi laulamista. Taannoin arvostelin toisen kotimaisen ryhmän Dust Eater Dogsien levyn, joka oli myös hyvä. Mutta näitä bändejähän ei näe missään. Tavastian garageilloissakin soittavat aina samat, vanhat bändit.

Soundi
/ 5
Savolaismafia iskee jälleen! Juuri kun on toivuttu Cosmo Jones Beat Machinen ja Micragirlsin tuoreista äänitteistä, on vuorossa ensimmäisen täyspitkänsä tuuppaava The Slideshaker. Vaikka saattaakin nimenä olla muita vielä tuntemattomampi, edustaa The Slideshaker samaa porukkaa ja tyyliä. Basistittoman trion toinen kitaristi Arttu Keski-Orvola on tuttu nimi em. bändien äänittäjänä ja Hotwired Soul on sitä juuri nyt pinnalla olevaa punk bluesia.

Ensimmäisenä ihmetystä herättää Hotwired Soulin kovin siisti tuotanto. Jos yksi bändin jäsenistä on tunnettu kunnon piikkilankasoundista, niin miksi on pitänyt lähteä merta edemmäs kalaan? Eihän tätä nytkään Chris Rean viimeisempään sekoita, mutta tehot putoavat äkkiä puoleen, kun kitarat eivät hyökkää ja itsepintaisesti samaa tahtia kumisevat rummut ovat koko ajan pinnassa. Aivan turhaan The Slideshakerista annetaan näin kesy kuva. Biisimateriaalikin kaipaisi pientä elävöittämistä.

Hotwired Soul ei ole huono debyytti ja kaikesta rutinasta huolimatta levyn pistää mielellään soimaan. Kuluvana vuonna on vain ilmestynyt tukku albumeita, joilla tämä jobi on hoidettu paljon paremmin. Mutta Dollar Eyesin kiihkosta ja ryskeestä voi päätellä, ettei tämä jää The Slideshakerin viimeiseksi sanaksi.

Blues News N:o 203
Tällainen levy täytyi saada käsiin kesällä. Kyseessä on jatko-osa savolaisen rytmimusiikin nykytilaan. Cosmo Jones Beat Machine jutussa tuli jo viitattua näihin kuopiolaisiin nuoriin miehiin. Slideshaker on trio, joka paahtaa kuumeisesti kitaroin ja rummuin.

Hotwired Soul on ryhmän eka pitempi julkaisu, 7-tuumainen sinkku kehuttiin jo aiemmin BN:n sivuilla. Ei tämä kiekkokaan pituudella ole pilattu, vain puolituntinen melkoisen raastavasti piiskattua bluesrockia. Jokin tässä tuotteessa kummasti vaan kiihottaa. Paketti on loppuun asti tyylikkäästi ajateltu ja koottu. Äänitteen pituus on nappiin osunut, kun viimeinen raita loppuu, niin asia on tullut ymmärretyksi ja olo on helpottunut.

Slideshakerin bluesrockissa on kyllä mukana melkoinen ripaus savolaista kieroutta. Tätä ei kehtaa ilman taka-ajatuksia suositella kaikkien paatuneimmille perinteiseen nahkaliivibluesiin ukkoutuneille kuulijoille. Toisaalta taas Slideshaker ei ehkä putoa täysillä nuoremman sukupolven garage-rockin diggareillekaan. Toivottavasti bändi ei jämähdä siihen pahamaineeseen väliinputoajien kastiin. Avarakorvaisille kuulijoille kiekossa kyllä löytyy namia riittävästi. Välillä tuntuu kuin Fat Possumin klaani olisi löytänyt tiensä Captain Beefheartin asuntovaunuun autiomaahan ja pari pallosalamaa olisi iskeytynyt saman tien sisään. Varsinkin levyn päättävä trilogia on jännä kokonaisuus kunnon ryskytystä vanhoilla kunnon pihvisydän bluesriffeillä.

Hotwired Soul ei siis ole mitään rootskamaa, vaan modernimpaa viritystä, joka ansaitsee paikkansa vuoden kotimaisten äänitteiden sarjassa vähintään sormet ja varpaat yhteensä noteerauksessa.

Äänitykset ja tuotannot on pidetty omissa hyppysissä ja jälki on huippuluokkaa. Levy on muuten julkaistu Wallu Valpion ylläpitämällä levymerkillä. Krediitit herralle tästä kulttuuriteosta.

Desibeli.net
/ 5

La Bruta # 1
/ 5
”...ei ole totuttuun tapaan 7-tuumainen, saatika vinyyli ollenkaan, vaan pitkäsoitto ja formaattina on cd. Poissa on myös bändin aiemmin julkaistulla EP:llä kuultu räime, soundeja on siistitty ihan reippaalla kädellä. Tuottajan roolissa on kuvaan astunut Winha-yhtyeestä tuttu Roni Martin. Levyn soittajavierailijoista mainittakoon Aavikon Tomi Kosonen. Musiikillisesti bändi jatkaa edelleen vahvasti Jon Spencerin viitoittamalla broken blues –linjalla. Paikoin mieleen pulpahtaa myös Fat Possumin bluesjutut ja en tiedä uskaltaako tätä sanoa, mutta olin paikoin kuulevani jopa country-henkisiä vaikutteita. Levyn materiaali on aika tasavahvaa, mitään erityisiä hittejä ei toisaalta nouse pintaan, muttei myöskään heikkoja täyteraitoja. Kaikki on käsittääkseni uutta, paitsi aiemmalla 45:lla myös kuultava Jail Bait Blues. The Slideshaker on erittäin vakuuttava Savon bluespunk-genren perinteiden jatkaja. Ainoat miinukset tämän levyn tiimoilta tulevat paikoin minun makuuni liian hennoista soundeista ja erityisen tarttuvien sävellysten puutteesta.”

Savon Sanomat
/ 5
Kuopion Neulamäestä tuleva Slideshaker on juuri julkaissut kymmenen biisin debyyttinsä. Kolme vuotta kasassa ollut yhtye on ehtinyt jo keikkailla ympäri Suomea ja saanut radiosoittoakin julkaisemaltaan EP:ltä Jail Bait Blues.

Slideshakerin musiikkia voisi sanoa punkbluesiksi. Välillä mennään pelottavan lähellä sielunvelibändi Cosmo Jones Beat Machinea, mutta oma tatsi onnistutaan säilyttämään koko ajan. Slidesähkökitarat vinkuvat ja laulaja huutaa niin kuin pitääkin, ja parhaimmillaan kuulija uppoaa yhtyeen grooveen täysin, musiikin tahtiin hytkyen. Levyn kohokohtia ovat kauniilla kitarariffeillä varustettu rakkauslaulu Backseat Heat ja vauhdikas avausraita Big Thick Love.

Slideshaker ei matki liikaa saman tyylilajin edustajia, vaan se onnistuu luomaan oman persoonallisen soundinsa. Hotwired Soulilta kuuluu yhtyeen hyvä yhteishenki ja meininki tältä porukalta tuskin ihan kohta laantuu. Slideshakeria voi kuulla Kuopiossa livenä tänään sunnuntaina Henry’s Pubissa osana Rockcock- festivaalia.

ARTEMIX
THE SLIDESHAKER OMAA TIUKAN NÄKEMYKSEN RHYTHM' N BLUESISTA

Itä-Suomi on toiminut ponnahduspaikkana jo useammalle kokoonpanolle, joilla on ollut uskallusta risteyttää tuotantoonsa oma näkemys rhytm'n bluesista. The Slideshaker on Kuopion Neulamäestä kotoisin olevien Arttu Keski-Orvolan, Jani Korhosen ja Heikki Savolaisen muodostama jengi, joka käyttää aseinaan kahta kitaraa, rumpuja ja mikrofonia.

The Slideshakerin ensimmäinen kokopitkä albumi Hotwired Soul (DBS records) pitää sisällään kymmenen yhtyeen yhdessä kirjoittamaa kappaletta, joihin on otettu vaikutteita 30-luvun deltabluesista ja 60-luvun Rolling Stonesilta, sekä uskallusta sellaisilta modernin bluesin pioneereilta kuin Jon Spencer Blues Explosion ja Bob Log III. Joten selväksi ainakin tulee, että kyseessä ei ole kesyillä soundeilla ja tusinasävellyksillä pilattu levy. Hotwired Soul esittelee yhtyeen, joka omaa useille nuorille orkestereille harvinaista tinkimättömyyttä, sekä lahjakkuutta niin sävel- kuin sovitustyössä. Nuoreen sieluun sopiva raivopäisyys istuu aina hienosti hyvin riffiteltyyn rokkiin ja tämän The Slideshaker todistaa muun muassa avausraidallaan Big Thick Love sekä Entertainer-kappaleellaan. Kolmosraita Backseat Heat on levyn ehdoton helmi, joka esittelee yhtyeen hempeämpää puolta ja hittipotentiaalisuutta. Levyn päätöskappaleeseen Jail Bait Bluesiin on yhdistetty halvankuuloinen rumpusekvenssi, mikä paitsi toimii loistavasti, pistää myös odottamaan seuraavan levyn tuotannollisia jekkuja.

Hotwired Soul -levyn on suurimmaksi osaksi äänittänyt ja miksannut Roni Martin Winhalab -studiossaan. Kaksi levyn kappaleista löytyy myös The Slideshakerin debyytti-seiskatuumaiselta, joka on äänitetty kitaristi Arttu Keski-Orvolan K-Overdrive-studiolla.

melankolia.net
/ 5
Slideshaker is another blues group from deep Savo (Cosmo Jones Beat Machine is the other). Makes me feel proud of my roots, really. Their simple but brutal sound is just brilliant. The album is slightly on the shorter side, clocking under 30 minutes. A little bit more would've made it better. Still, their wicked blues rock punk is definitely worth four stars, such an entertaining album it is.

Savage Magazine
Full-lenght CD from Finland’s Gun Club-ish rootspunkers. Pretty good-sounding. Hi-fidelity and pretty good songs. They got a great Jeffrey Lee style of writing songs. Might be the lyrics that needs a little effort but overall pretty cool stuff. They’ve got a little of a Bassholes edge too. Check ’em out!

Lowcut #5
This trio from Kuopio in Finland released a decent 7" on Legal Records last year and now their debut album is out. It's pretty obvious where they are going: a mixture of delta blues, punk and garage rock. Which would be mighty fine if Jon Spencer Explosion never existed. But you can't help feeling that you heard most of this stuff before although Slideshaker sometimes gets groovy on their own terms. The well known "finnish twist" is just not there in the same amount as we are used to from that part of the world. Having said that, I am going to give them 3 big blades cuz this ain't bad at all. Just take some more drugs please.

OX-FANZINE (54)
7/10
Ich werde nicht müde meinem Erstaunen darüber Ausdruck zu verleihen, welch vorzügliche und eigenwillige Bands Finnland immer wieder hervorbringt. Zum Beispiel SLIDESHAKER: Junge Burschen aus der Provinz, da, wo Freizeitgestaltung vor allem Komasaufen ist. Die wollen Blues spielen, merken aber, dass sie eigentlich gar nicht wissen, wie das geht, und das Ergebnis ist auch auf der zweiten Platte (die uns erst jetzt vorliegt, aber schon im Mai 2003 erschienen ist) ein schwerfälliger, krachiger Bastard aus Blues-Elementen und lautem Garagenpunk - weshalb der Titel "Hotwired Soul" gewählt wurde, erschließt sich dann doch nicht so ganz.

R.L. Burnside soll ein erklärter Favorit der Band sein, der Finnenblues hat dann in seiner Umsetzung oft was von ZEN GUERILLA und DANKO JONES, ist aber alles in allem langsamer und erdiger. Wirklich gut gefällt mir an dieser Platte die schön dreckige Produktion, allenthalben sind Gitarre, Gesang und Drums verzerrt, ohne dabei gleich hysterisch überdreht zu wirken.

Wer bei oben erwähnten Bands/Musikern aufmerkt, wird hier auf keinen Fall enttäuscht. (07/10)

Savage Magazine
The Slideshaker continue the tradition of great Finnish R`n`B- punk bands such as Trouble Bound Gospel and Cosmo Jones Beat Machine. They have a solid groove goin`on and they`re obviously been influenced by one Mr. Spencer, but not in disturbing amounts. They definitely have they`re own thing down. Groovy rhytmpunk.

La Bruta
Finally these three young savages got something released, the label behind this four-song 7" is quite new Legal Records. The Slideshaker is one of those new garage bands, that are still maybe too unknown for the bigger audience. It's little bit a shame, 'cause this band so damn good. One evidence is this 7", where you can hear their freaky renditions of raw delta-blues added with some punk and primitive 60's garage influences. The first song "Bored To Act" is really shocking start, sometimes it gets maybe even too chaotic, at least for me. Well, after that the record gets better and better, and finally the last song "Jail Bait Blues" is probably the best song of this 7". If I still had to say something negative, the vocals are little too slack. But otherwise this is definitely some of the best broken blues in Scandinavia at the moment.

Sue
"...selkeästi Cosmo Jonesin hengenheimolaisia on myös uudempi tulokas The Slideshaker, jonka neljän biisin vinyyliseiska Legal Recordsilla (LEGAL 004) esittelee erittäin asiallista blues-pohjaista garagerokkia. Jyystö on tarpeeksi villiä ihastuttaakseen, mutta täysin soittajien hallinnassa ja biiseissäkin on vetoa. Suositeltava hankinta, erityisesti kun lätty on vielä tyylikkäästi pakattu ja soundaa messevältä."

Desibeli.net
The Slideshakerin debyytti 7-ep Jail Bait Blues (Legal Records) on vimmainen näyttö tuoreelta kyvyltä. Räkäisesti roiskuvan Bored To Act-biisin jälkeen astetta bluesimpi Esso Head toimii vallan hyvin ja osoittaa että The Slideshakerista löytyy garage-genren sisällä varsin harvinaiseksi käynyttä nyanssien tajua. B-puolelle piilotetusta nimikkokappaleesta tuli mieleen jopa itse Captain Beefheart, joten bändin tekemisiä on jatkossa parempi seurailla.

Bluesnews
"...Esso Head" ja kiivaassa tempossa rokkaava "High 75" painottuvat selkeimmin punkin puolelle, kun taas "Bored To Actin" repivä slidekitara raastaa tehokkaasti kuin Mississippi Fred McDowellin soitto kotikulmien juke jointissa paikallisten nuorempien pelimannien säestämänä. "Sakkoliha" - aiheinen nimikappale on Slideshakersin hitain blues (useimmat nimittäisivät tätä kai keskitempoiseksi), jonka raivoisan uhkaavassa esityksessä ei hempeilylle jää sijaa..."

Flying RevolverNET
Meiner Information nach Vorgänger zum Klasse-Album 'Hotwired Soul'. BluesTrashCountryRock´n´Roll aus Kuopio / Finnland. In the vein of The Immortal Lee County Killers minus deren Vertracktheit plus ein Schuss Massenkompatibilität. Glatter produziert als die CD aber vielleicht liegt´s auch am Vinyl. Schönes Layout. Wieder ne schöne runde Sache aus den nördlichen Gefilden.

Rumba.fi
03.02.2006 Semifinal, Helsinki
Slideshaker osui maaliin, stetsonsankarit karauttivat harhaan
Tamperelainen Radar Station, kuopiolainen Slideshaker ja turkulainen Boomhauer yhdistivät voimansa ja hyökkäsivät Kehä kolmosen sisäpuolelle. Kaikki eivät osanneet arvostaa siitä seurannutta testosteronitason nousua. Keikkapaikan ulkopuolella hytissyt tyttö epäröi astua sisään, koska hän "pelkäsi, että siellä on vain miehiä". Radar Station polkaisi illan käyntiin hyvän kuuloisella, mutta vähän väsyneen näköisellä setillään. Positiivinen yllättäjä sen sijaan oli juuri toisen pitkäsoittonsa In the Raw synnyttänyt Slideshaker. Tunkkaista autotallirockia soittaakseen bändin jäsenet näyttivät livenä liiankin kunnollisilta. Epäluulot kuitenkin kaikkosivat, kun Heikki Savolaisen uskottava, oikealla bluesäijä-äänellä höystetty tulkinta pääsi kuuluville. Slideshakerin rumpuvastaavan Jani Korhosen ja kitaristin Arttu Keski-Orvolan soitto toimi mainiosti. Kukaan tuskin muisti basson puuttumista, kun lisäksi saksofoni ja koskettimet toivat tuoretta, hieman funkahtavaa soundia biiseihin. Boomhauerin Saku Krappala jutteli heti alusta rutiinilla mielikuvituksellisia välispiikkejään. Setin edetessä alkoi tuntua siltä, että Krappalan tarinat olivat parhainta antia reippaan tunnin rykäisyssä. Tavalliseen tapaan rumpali Mikko Lappalainen ja basisti Marko Hongisto vetivät osansa varmalla otteella Krappalan hoidellessa yleisön viihdyttämisen. Bändi aloitti lyhyillä punkhenkisillä vedoilla, mutta siirtyi vähitellen rauhallisempaan kantrimateriaaliin. Vähitellen stetsonsankarit kuitenkin alkoivat pahasti toistaa itseään, ja nurkassa välkkyvä televisio alkoi vaikuttaa bändiä kiinnostavammalta. Takuuvarmasta soittoenergiastaan huolimatta Boomhauerilla oli Slideshakerin monikerroksiseen ilmaisuun verrattuna harmillisen keskinkertainen setti.

Desibeli.net
27.02.2004 El mass turismos en Torremolinos, Klubi, Tampere
Ensimmäisenä lavalle noussut Kuopiolähtöinen The Slideshaker rymisteli slidekitaralla ja psykoottisella punkbluespaahdollaan todella mainion remurallikeikan. Kahdella kitaralla ja suhteellisen riisutulla rumpusetillä jumitteleva yhtye on tullut viimeksi vastaan Likefesteillä, jonka jälkeen yhtyeen julkaisema pitkäsoitto Hotwired Soul keräsi Desibelissäkin kiitoksia. Rumpali Jantsun keskittyessä juoksevaan rytminpitoon Arttu vinguttelee ja riffittelee kitarallaan, rakentaen Shakerin tarttuvan pohjan. Laulaja Heikin psykoottiset ilmeet, vilkkaasti elehtivät kädet, kieroileva laulu, pomppiminen ja kitarankidutus ovat kuitenkin ne päällimmäiset show-elementit trion sopassa. Keikat vakuuttavat kerta kerralta paremmin, siinä missä Boomhauerin kahkopaahto kasvattaa suosiota, on The Slideshakerilläkin sanansa sanottavana. Shaker sopisi myös mainiosti komppaamaan Jon Spencer Blues Explotionia, jos kyseinen mainio orkka joskus saapuu uudestaan Suomeen asti. Turhia encoreja ei lähdetty vetämään, mikä oli neljän bändin illassa toisaalta ihan positiivinenkin juttu. Mainio veto!"

SUE
06.06.2003 Down By The Laituri - Indie Iltamat, TVO/S-Osis, Turku
"Jos minä saisin päättää, työntäisin Slideshakerin soittamaan hullunkiiltobluesiaan paikkaan, jossa on kuuma, jonka katto on matalalla ja jossa on paljon hikisiä miehiä. Indie-iltamat ja TVO oli siis ihanteellinen paikka kuopiolaisille, ja voi että se toimi, ihan sutena, kaikessa yksiviivaisuudessaankin. Big Thick Love ulvahteli vielä kiimaisemmin kuin Hotwired Soul -levyllä."

RUMBA
09.05.2003 Likefest, Nosturi, Helsinki
"Vaan jotakin hyvääkin! The Slideshakerin esitys oli tuplasti positiivinen yllätys....Bändi groovaa räkäisesti ja ihanan funkysti. Kuopiolaiskolmikon vaikutteita ei tarvitse suurennuslasilla tai kiikareilla etsiä: Jon Spencer Blues Explosionin levyt on tullut kuunneltua parisen (tuhatta) kertaa, mutta mikäpä siinä. Spenceriaaninen ponnistusalusta on 60-lukuisessa garagessa ja juurevassa bluesissa. Kokoonpanokin on muodikkaan amerikkalaisesti basistiton, ja kitaroiva vokalisti Arttu Keski-Orvola (sic) ilmetty Pohjolan pellavapäinen Jon-setä. Yhtyeen materiaali on mielenkiintoista ja tulevaisuus valoisa. Lisää!"

Desibeli.net
23.11.2002 LikeFest,Telakka, Tampere
"Rockia tai oikeastaan bluespunkkia, kuten yhtye antiaan nimittää, kuultiin seuraavaksi mainiolta The Slideshaker -orkesterilta, jonka keikkaa tuli viimeksi seurattua Jyväskylän Kickstart -festivaaleilla. Kuopiolainen kolmen miehen peruspoppoo soitti loistavan keikan, energiaa kuin pienessä pitäjässä, samalla bluesin rehevyys soundissa. Namnam! Yleisö oli ansaitusti pähkinöinä ja ilta alkoi vaikuttaa todella rattoisalta. Japanilaisen Myrmecoleo Recordsin kautta tuotoksiaan ulos tuutanneen orkan tekemiset ovat noususuhdanteessa eli nimi mieleen."

La Bruta
07.09.2002 Factory, Helsinki
"Soittohommat pisti käyntiin The Slideshaker, jonka broken blues on ilahduttavan irtonaista ja tiukalla otteella alusta loppuun vietyä. Bändiä voisi tietenkin kritisoida siitä, että se kulkee aikas tarkasti Blues Explosionin jalanjäljillä ihan kokoonpanon rakenteesta alkaen, mutta kun bändiin tutustuu hieman tarkemmin, niin kyllä niitä ominaispiirteitä alkaa ihan riittämiin löytyä. Keikan parhaat hetket koettiin ehkä Jail Bait Blues -biisin jammaussessioitten aikana, ja yleensäkin samannimisen 7":n biisit toimivat täysin moitteetta livenä. Uskon kyllä, että bändi pystyy vielä parempaankin, mutta itselläni kun ei ole vertailukohteita aikaisempiin keikkoihin, niin kyllä tämä hyvin tippui. Eli Kickstarteissa älkäähän missatko tätä aktia!"

Swindlebra
20.04.2004: The Slideshaker & The Micragirls, Salon Hansen, NU
Nach einer ca. 15min. Weißbierpause, die ich natürlich in Bodo`s Lounge verchillt habe, klangen schon die ersten Takte der Slideshaker an mein Ohr und welch wundervollen Töne verzückten mein Ohr und meine Beine. Um`s für euch kurz auf einen Nenner zu bringen - es war `ne ziemlich geniale Mischung aus Fat Possum Blues meets Jon Spencer Blues Explosion. Schon der Opener "Big Thick Love" trieb die anwesenden Besucher zu ersten Begeisterungsausbrüchen und das obwohl wiederum kein Bass die Band unterstützte. Bei Slideshaker war das aber mit Sicherheit kein Defizit - ganz im Gegenteil. Da merkte man einfach die musikalische Erfahrung in allen Spielarten des Rock`n Roll. Über Country, TexMex, Beat, Punk, Soul, Blues, Garage - die Jungs hattens einfach drauf und rockten sämtliche Genres. "Dollar Blues" mit eindringlichen und manischen Vocals, Stakkatorhythmus und geilen Hooks war wohl einer der klassischen Bluespunksmasher, den hätten auch John Spencer nicht besser gecatcht. Dazu noch Sänger Heikki Savolainen, der mit "I wanna entertain" die Richtung vorgab und spätestens bei der schrägen Country-Blues Mellange von "One Trick Pony" war das Publikum nicht mehr zu halten. Gut durchgeschwitzt und nach einigen Zugaben wohl auch ziemlich fertig, hinterliessen die Slideshaker ein dankbares und zufrieden staunendes Publikum, welches sich anschließend artig am Merch-Stand bediente. So wurde es wieder mal ziemlich spät und als ich gegen 4 h zu Hause ankam, noch kurz in die Slideshaker CD reingehört, den Ablauf des Gigs noch vorm Auge und kurze Zeit später zufrieden entschlummert. Es war ein geiler Abend. Finland rockt wieder, alles klar!?